Täytyy heti ensimmäiseks todeta, että kyllä ne ystävät vaan on ihania ja tärkeitä. Ostosreissu tärkeen ihmisen kanssa on vaan niin paljon terapeuttisempaa kun oikeella terapeutilla käynti- vaikkakin voi koitua kukkarolle kalliimaksi ;) Ite tosin en ostanu ku yhen ihanan paidan (alennuksessa 4,95), Dependin kynsilakkoja, nenäkoruun uuden tapin, söpön pöllö kolikkopussin Tigerista ja ystävän kanssa samanlaiset haalarimerkit. Rahaa ei tainnu mennä ees paria kymppiä. Lisäks käytiin syömässä sushia ja oli kyl niin taivaallista, että ei voi muuta sanoa. Söisin sushia joka päivä jos voisin! Tää piristi kyl kivasti ja jaksaa taas pitkälle eteenpäin!

   Eilen illalla juteltiin taas miehekkeen kanssa vakavasti asioista ylipäätänsä, tulevaisuudesta, omista psyykkisistä ongelmista ja muutenkin kaikesta mitä ikinä tulikin mieleen. Juteltiin aamu kahteen, kunnes olin niin väsyny kaikesta, että nukahin miehekkeen kainaloon. Taas sain purettua sitä, miten turhauttavaa on elää ja olla, kun ei tiedä mitä tapahtuu joulun jälkeen tai ens vuonna. Koulupäiväkin meni zombeillessa, ja tuntuu et vieläkin vaikee keskittyä mihinkään, mutta toisaalta ymmärretään toisiimme vähän paremmin :)

   Kovasti tekis mieli lähtee ylihuomenna yksiin halloween bileisiin ja oikein kunnolla panostaa asuun. Aattelin et voisin pukeutua Sawin pyöräileväks pelleks- se ois aika simppeli ja näyttävä, ja meiltä löytyis just tarkotukseen sopiva pikku pyöräkin. Täytyis vaan ensteks saaha joku kaveriks. Oma mies ei oo oikein baareilija, enkä miekään erityisesti, mut välillä on kiva laittaa ittesä nätiks ja pitää hauskaa. Koitan vielä taivutella ton murmelin ympäri. Halloween on kuitenkin vuoden harvoja päiviä, jollon saa luvan kanssa pelotella ja sekoilla :)

   Olin alkuviikosta kuumeessa, mutta nyt onneks alkaa taas voimat palaamaan. Edelleen nokka vähän niiskuttaa, mut kyl tää tästä. Elämä näyttää päivä päivältä enemmän valosammalta. 

PS Näin kaupoissa taas niin paljon kaikkee söpöä ja pörröstä, että jos oisin ostanu kaikki ne söpöt jutut, miulla ei ois enää yhtään tyhjää pintaa koko kämpässä :D 

   Syksy: mikä ihana syy sytyttää kynttilöitä, juoda kaakaota ja uppoutua viltin alle kattomaan hauskoja lets play videoita tai pelata itte. Joskos huomenna starttais halloweenin kauhuleffalla? :)

* Jos et näe valoa tunnelin päässä- varmista, että katsot oikeaan suuntaan *

Paljon on tapahtunu sen jälkeen kun oon viimeks kirjottanu (aikaa on kulunu yli puol vuotta, joten ei ihmekään). Lyhyesti tiivistettynä voisin kertoa elämästäni näin: pääsin opiskelemaan humakkiin sille alalle mille toivoinkin (olin toisella varasijalla, mutta pääsin silti vaikka hakijoita oli yli 150!). Alotin opinnot syyskuussa, ja koulu on maistunut erittäin hyvältä! Oon saanu paljon uusia kavereita ja tuttavuuksia, ja itsetunto on sen takia kohonnut huimasti. Saan paljon luokkalaisilta kehuja ja samalla myös rakentavaa palautetta, enkä ota asioita enää niin raskaasti. Koulu on ollu aika helppoa- meillä on perjantait itsenäistä työskentelyä ja hommia tuntuu tulevan kotiin vähän. Joillakin tunneilla turhauttaa istua, kun oon samoja asioita käyny jo aiemmin ammattikoulussa. Toisaalta meillä on vielä tän vuoden puolella tiedossa monia projekteja ja harjotteluita, joten saas nyt nähä miltä tää tuntuu kuukauden kahden päästä.

Lisäksi meillä kotona eletään vähän kummallista vaihetta. Miehekkeeni ei oikein tiedä mitä haluaa tulevaisuudelta, ja onko miun mahdollista olla niissä suunnitelmissa mukana. Hän ei ole aivan varma mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä, ja onko teku kuitenkaan se oma juttu. Samalla hän haluaisi matkustella ja tutkia maailmaa. Ite oon aivan rakastunut nykyiseen kotikaupunkiin, enkä vois kuvitellakaan asuvani ulkomailla. Matkustella voisin kylläkin, mutta ulkomaille muuttoa en halua edes ajatella. Joten, kuten arvata saattaa, meidän välit on aika kireet toisinaan. Tuntuu välillä, etten oo toiselle tarpeeksi riittävä ja ihana, koska ite ajattelen asian näin: jos oikeesti (tarkotan kanssa oikeesti) rakastaa jotakuta, niin silloin haluaa sen ihmisen mukaan omaan elämäänsä, nyt ja jatkossa. Joten eikö silloin joitakin omia haaveita joudu laittamaan syrjään ja keskittyä mieluummin siihen, mitä kaikkea ihanaa voi tehdä yhdessä muttei yksin? Mies sanoo myös, että pelkää jäävänsä jostain paitsi, jos on miun kanssa pitempään, kun nuoriahan me vielä ollaan. 

Miehen "ilmotus" tuli siinä mielessä huonoon paikkaan, että kerrankin kun miusta asiat oli hyvällä tolalla (sain koulupaikan, itsetunto kasvoi ja kasvaa edelleen, oon saanu kavereita ja miehellekkin on jääny enemmän omaa aikaa) ja vakavissani ajattelin jo vieväni meiän suhteen uudelle tasolle, mies paukauttaa tollasen asian vasten kasvoja. Ihan ku märkä ja likanen tiskirätti vasten nauravia kasvoja. Miu maailma romahti hetkeks. Olin valmis jo muuttamaan vanhempien nurkkiin ja jättämään koko savon ja miehen taakseni, mutta rauhotuttuani tajusin, että en voi paeta tätä tilannetta ja ongelmaa. Etenkin kun mies osaa edelleen olla hellä, rakastava ja kiltti (vaikkei aina ostaiskaan suklaata kaupasta) ja meillä on paljon hyviä hetkiä. Joten päätin siis ottaa itteäni niskasta kiinni ja ensimmäistä kertaa elämässä olla pakenematta- kattoa mitä tulevaisuus tuo. 

En tiiä oliko sekään loppujen lopuks hyvä asia, koska nykyään elän jatkuvassa epävarmuudessa sen suhteen ollaanko yhessä viiden vuoden päästä, ens kesänä tai joulun jälkeen. Epävarmuus on yks niistä asioista, joita en vaan kestä. Elin ite niin pitkään epävarmana kaikesta, etenkin itestäni, että koko sana inhottaa ja tuo mieleen vain menneet. Välillä miuta suoraan sanottuna kuvottaa kattoa miestäni, kun se kamppailee epävarmuuden kanssa. Se oli pitkään huippukunnossa (extreme urheilulaji vaati sitä), mutta onnettomuuksien vuoks se ei pysty enää harrastamaan rakastamaansa lajia täysillä, ja kuntokin on huonontunu. Miuta se ei haittaa laisinkaan, koska joka tapauksessa miun mies on komee ja seksikäs. Kai jotenkin se kunnon heikentyminen sai miehen miettimään asioita uudella tavalla. Jos hän on aina siihen mennessä ollut se sporttinen kaveriporukasta, niin mikä hän nyt sitten on? 

Ymmärrän miestäni älyttömän hyvin omien koripallokokemusteni jälkeen, joten en tässä siis morkkaa häntä, vaan kerron yleisesti miten itse koen asiat. Miusta se on jotenkin vaan niin älytöntä ja turhaa, kun hän on edelleen se sama ihana ihminen kehen rakastuin, vaikka kunto onkin heikompi. Ehkä se johtuu vaan siitä, että en ihastunut kuntoilevaan mieheen, vaan häneen koko pakettina. Hän on silmissäni edelleen yhtä ihana ja koukuttava kuin ensimmäisen kerran tavatessamme.

Eli joka tapauksessa, paljon on sattunut sekä hyvää että huonompaa. Silti tällä hetkellä oon pääosin tyytyväinen elämääni- on kavereita joiden kanssa hengailla, uusia pelejä joita pelata (Sims 4!) ja paljon uutta opittavaa milloin mistäkin. Oon päättäny yrittää katsoa asioita eri kannoilta- nähdä ne positiiviset puolet hikisukissa ja kaikessa epävarmuudessa. Loppujen lopuksi, elämä on matka, ei määränpää.

 

~When life gives you lemons- make lemonade~

 

Kuva otettu viime vuonna suunnilleen samoihin aikoihin.

Elämä on näyttäny monet eri puolensa sen jälkeen kun tulin takaisin kotiin. Eka päivä meni oikeastaan täysin miehen kainalossa kiehnätessä- sen verta kova hellyydenkipeys oli iskeny reissussa, mutta onneks tunne oli molemmin puoleinen.

Oon ollu paljon pirteempi ja ilosempi kotiin palun jälkeen. Itseasiassa en muista millon viimeks oisin ollu näin positiivinen! Pidettiin kullan kanssa kunnon keskustelu hetki, jonka aikana käytiin läpi molempien huolia ja haaveita, ja se kieltämättä autto huimasti. Nyt kumpikin tietää, mistä toisen käyttäytyminen johtuu. Kulta on ottanu miut sen jälkeen paljon paremmin huomioon, ja mie oon antanu sille omaa tilaa- ja mikä parasta, molemmat tuntuu tyytyväisiltä.

Torstaina kävin selvittelemässä asioita KELAn ja työkkärin kanssa, ja siinä kävi just niinku pelkäsinkin- miun todistukset ja lausunnot eivät kelvanneet heille, joten ei siinä muukaan auttanu ku marssia takas entiseen työpaikkaan ja lääkärille kinuamaan parempia tositteita. Lupailivat kovasti hoitaa asiat nopeesti, mutta jotenkin kyllä epäilyttää. Miksei mikään voi mennä heti ensimmäisellä kerralla putkeen? Nää asiat on ollu nyt jo yli kuukauden selvittämättömänä muiden hitaan toiminnan takia, ja KELAlla hakemusten käsittelyaika on vähintään 6 viikkoa (eli 2kk). Millähän ne kuvittelee, että elän sen ajan? Sossustakaan rahaa ei tipu miehen asuntosäästötilin takia, eikä omat vanhemmatkaan voi loputtomasti lainata rahaa. Mutta toisaalta, täytyy olla tyytyväinen siihen, että tällä hetkellä rahahuolet tuntuu olevan ainut huolenaihe.

Kävin torstaina myös ottamassa omaksi piristykseksi nenäkorun. Nyt klyyvaria koristaa söpö pieni pallo, jossa on pinkki timantti. Sopii oikein mainiosti huulikorun kanssa. Smileyn oisin ottanu muuten, mutta mies ei lämmenny ajatukselle. Ehkä joskus toiste sitten. Tärkeintähän on, että näytän kullan mielestä hyvältä :)

Lisäks koin melkosen yllätyksen viime viikolla, kun netistä tilaamani mekko ilmesty. Jännitin hirveesti sen päälle mahtumista, koska mekko oli M-kokoa (n. 36"-38"), ja yleensä mekoissa miun koko on vähintään L (n. 40"-42"). Miun kropassa on ollu jo pitempään se ongelma, että M- koon paidat olis vyötäisiltä täydellisiä, mutta rinnuksista erittäin tiukkoja, kun taas L- koon paidat ois rinnuksista hyviä, mutta vyötäisiltä aivan liian löysiä. Miulla on ollu vaikeuksia löytää sopivia vaatteita jo pitempään, joten usein vaan ostan sellasia, jotka näyttää jotenkin siedettäviltä. Isojen rintojen huonoja puolia ehdottomasti :/ Joten, kun avasin postin mukana tullutta pakettia, jossa ootti todella seksikäs valkoinen minimekko, aloin tosissani hermostua. Otin mekon paketista ja hetken kattelin sitä joka suunnasta. Mekko oli tosi tiukka ja seksikäs, ja olin varma, etten sais sitä päälle ollenkaan. Kuitenkin päätin yrittää, vaikka olin aikalailla jo luovuttanu. Omaksi kummastukseski mekko istui tosi hyvin! Oli hiukan tiukka rinnoista, mutta tiesin, että se ei olis ongelma, jos mekkoa vaan pitäis useesti. Kangas venyis sopivaksi kyllä. Mieskin tuijotti silmät selällään ja kehui miuta kauniiks. Olin siitä otettu, koska kuulen harvoin kehuja. Onnistunut ostos siis!

Perjantaina vietettiin kahen kaverin synttäreitä. Käytiin yhessä Gamestopissa, mistä mukaan tarttui Silent Hill Shattered Memories Wiille. Sen jälkeen mentiin tuttuun pitseriaan, jossa on käyty joka vuos näitten henkilöitten synttäreillä, ja sen jälkeen mentiin kaverille kattomaan Naapurini Yamadat- oli muuten todella hämmentävä leffa! Ihan hauska, sai nauraa paljon, mutta silti todella hämmentävä. Hauskaa oli!

Lauantaina oli kaveripariskunnan läksiäiset. Hyö lähtevät Irlantiin ens viikolla pariks kuukaudeks, joten päätettiin tehä yhessä jotain kivaa. Mentiin heiän luokse, pelattiin parit Nintendolandin pelit ja sen jälkeen kulta sai "loistavan" ajatuksen- mennään ulos kokeilemaan kuinka iso lumipallo saadaan tehtyä porukalla! Kaikki innostu heti. Mietin oman vaatetuksen sopivuutta: valkonen minimekko, legginssit, korkkarit, pikkutakki ja ei lapasia tai pipoa. Mutta lähdettiin jokatapauksessa läheisen järven jäälle pyörittelemään lumipalloja. Ite toimin lähinnä kuvaajana, koska en halunnu vaatteiden menevän piloille. Ensin kaikki alko lumisodalla (mie pysyttelin sivummalla), jonka jälkeen sitten päätettiin toteuttaa idea suuresta lumipallosta. Tytöt halus kuitenkin koittaa, kuinka ison pallon saavat tehtyä omalla porukalla (3 tyttöä), joten pian oli käynnissä hurja lumipallon pyöritys kilpailu- tytöt vastaan pojat! Tyttöjen tekniikka oli paljon parempi ku pojilla. Pojat käytti hurjasti voimaa, ja ne työns palloa vähän jokasesta kulmasta, kun taas tytöt työns samalta puolelta, osa alempaa ja osa ylempää. Välillä tytöt käytti myös heiluri tekniikkaa. Homma näytti niin hauskalta, et päätin puolen tunnin pyörittelyn jälkeen tulla mukaan pyörittää tyttöjen palloa. Nyt meitä oli neljä, ja pallo liikku heti paljon paremmin. Kyllä siinä muutaman kerran naurahdin sille, miltä mahdettiin näyttää ohikulkevien lenkkeilijöiden mielestä.

Lopetettiin pyörittäminen vasta sitten, kun pallo ei liikkunu enää mihinkään suuntaan. Lopputuloksena oli noin 160 cm levee ja 160 cm korkee tiivis lumipallo. Periaatteessa voitettiin pojat, koska niitä oli 8 ja lopputulos oli n. 2 metrii levee ja 2 metrii korkee lumipallo. Myö saatiin suhteessa enemmän aikaan. Lopputuloksena miun mokkaset talvikorkkarit oli ihan litimärät ja piloilla, kädet aivan jäässä ja punaset, yhen tytön takki oli hajonnu, joltain oli nappi irronnu ja kaikki oli ihan läpimärkiä. Kyllä sen tuns, et jotain urheilullista tuli tehtyä. Miulla on edelleen hartiat ja niskat aivan jumissa- en meinannu eilen saaha takkia päälle ollenkaan. Mutta hiukan kyllä lohduttaa se, että sama tilanne se on muillakin :) Lopuks sit mentiin sisälle hetkeks lämmittelemään ja pelaamaan Silent Hilliä läpi, kunnes kello oli melkein 2 ja lähettiin uupuneina ja märin vaattein kotiin. Käytiin lämpimässä suihkussa ja juotiin kaakaot, jonka jälkeen lösähin sängylle ja nukahin heti. Sänky ei ollu pitkään aikaan tuntunu niin mukavalta! :D

Ystävänpäivä ois perjantaina. Ite en vietä ystävänpäivää oikeestaan ystävänpäivänä, vaan lähinnä rakastavaisten juhlapäivänä, jollaiseksi se on alunperin tarkoitettukin. Mitähän söpöä sitä keksis kullalle? Täytyis keksiä jotain, mistä se oikeesti tykkää. Pari vuotta sitten (mein ekana ystävänpäivänä) ostin kullalle tooosi ison nallen ja viime vuonna taisin leipoa kakun ja koristella sen söpösti. Tekis mieli viiä kulta syömään jonnekkin oikeesti romanttiseen paikkaan, mutta ei oo kyllä rahaa moiseen. Noh, onhan miulla tässä vielä muutama päivä aikaa miettiä! :)

  Olin ihan taivaissa koko päivän. Tuntui siltä, kun oisin leijaillu muutama sentti maan yläpuolella. Vaikka välillä ottikin hermoon porukoitten käyttäytyminen ja pikkuveljen ylivilkkaus (oli jo paljon parempi eiliseen verrattuna), jostain syystä hymy palas aina kasvoille. Kaikki on kullan ansiota. Eilen se oli niin ihana ja huolehtiva ja välillä söpöilikin, että väkisinkin pistää hymyilyttämään. Ja kaiken lisäks lähen huomenna aamulla takasin kotia kohti ja nään kullan ekaan kertaa yli viikon jälkeen <3

  Vähän jännittää pääsenkö sisään uusilla avaimilla, kun olivat tänään kuulemma vaihtaneet ne meiän iänikuiset lukot uudempiin. On kyllä niin kiva päästä taas kotiin- joskos sitä osais arvostaa enempi ja ois jopa energiaa laittaa sitä kivaks? :) Pitkään oon jo haaveillu kaikesta kivasta, mitä sinne vois hankkia ja laittaa- ei vaan oo ollu oikein energiaa moiseen. Paitsi et ennen lähtöä maalasin kyllä yhen jakkaran valkoseks ja siitä tulikin ihan kiva- vaikka myöhemmin huomasin siinä pari kohtaa, jotka kaipaa kipeesti lisää maalia. Ehkä senkin vois joskus korjata? :) Löysin tossa muutama päivä sitten ihanan sisustustarrojen nettikaupan (http://mielikuvat.fi/) ja löysin sieltä paljon ihania tarroja, joita voisin hankkiakin, kunhan raha asiat selkenee :) Aiemmin jo tuunasin "home sweet home"- tarran keittiön rullaverhoon, ja olin lopputulokseen aika tyytyväinen, vaikka jouduinkin liimaamaan tarrat askarteluliimalla kiinni verhoon :D

   Mutta kaikkein innoissani oon siitä, että oon vihdoin päättäny mitä aion tehä jatkossa! Haen opiskelemaan humakkiin ja toivon tosiaan, et pääsen ko alalle, koska oon sitä miettiny jo useemman vuoden. Aiemmin vaan luulin, että lähistöllä ei kouluteta ko. alaa, mutta asioita hiukan laajemmin tutkiessani löytyi koulu tosi läheltä, jossa on juuri se ala, mille tahdon opiskelemaan. Ei muuta kun harjottelemaan yhteishakua ja mahdollisia pääsykokeita varten!

  Elämme jännittäviä aikoja :)

 

   Tää päivä meni löhöillessä ja oleskellessa. Nukuin viime yönä vaan muutaman tunnin ja sen kyllä huomas energiatasosta. Vähän väliä haukotus pyrki väkisin ilmoille ja takan lämmittäminenkin tuntui todella haasteelliselta. Tunnin säheltämisen ja erilaisten tekniikoitten jälkeen takkatuli loimusi komeesti ja siitä rohkaistuneena aloin ettiä rakastamiani lapsuuden elokuvia (tietenkin vhs:sinä) ja hetken mietinnän jälkeen käteen tarttui kolme elokuvaa: Pieni merenneito, Pieni merenenneito 2- Atlantiksen salaisuus ja Robin Hood. Elokuvat oli aivan yhtä loistavia kuin edeltävinäkin katselukertoina (elokuvat nähty ainakin 50 kertaa), vaikka tietenkin niitä katsoo aivan uusin silmin tän ikäisenä ku pienempänä.

   Tänään pidin myös seuraa lievästi kuumeiselle pikkuveljelle, joka ei, raukka, jaksanut tehä oikein mitään. Veljeä hoivatessa vahvistui taas se tunne, että haluan tulevaisuudessa lapsia. Lapsen ajatusmaailma on vain jotain uskomatonta, ja se mielikuvituksen ja energian määrä on käsittämätön :D Mutta lapsien aika ei oo vielä, eikä varmaan vielä ainakaan viiteen vuoteen. Lapsi tarvitsee kuitenkin vakaan ympäristön elää ja kasvaa, ja tällä hetkellä oma elämä on aika hajallaan. 

   Välillä haluaisin elää yhtä vaiheikkaista elämää kun elokuvissa olevat hahmot. Rakastuisin, saisin evien tilalle jalat, menettäisin ääneni, opettelisin kävelemään ja tanssimaan yms, saisin miehen rakastumaan itteeni, menettäisin rakkauden hetkellisesti, pelastan rakastetun, saan evät takaisin, pelastan koko valtameren, saan jalat ja pääsen rakastetun luo- kaikki kolmessa päivässä. Aika rankkaa kelle tahansa, mutta toisaalta, palkkiona oisi ikuinen onni ja loppumaton rakkaus. Eiköhän sellaisen eteen tekis kuka vaan mitä tahansa?

   Sankaritarinoita jatkaakseni, nään kultani tänään vieläkin enemmän sankarina kuin eilen. Koska sankari hädässä tunnetaan, vai mitenkäs se menikään. Kulta on ollu tosi ymmärtäväinen ja avulias tänään, kun mainitsin asioista jotka painaa mieltä. Osaa saatoin jopa liioitella, mutta turhautuneena asiat näkee usein vaikeimpina kuin ne onkaan. Taas kerran sain vahvistuksen siitä, että tätä ukkoa en vaiha mihinkään ikinä! En ees tuhanteen kulholliseen vaahtokarkkeja tai satoihin pullollisiin fresitaa. Tän mie piän ja se on vaan ja ainoastaan miun. Se on jännä millasia tunteita yks ihminen voi herättää. Välillä suorastaan kiehun turhautuneena, toisinaan haluan vaan helliä ja pussailla toisen puhki, toisinaan mökötän, koska en saanutkaan kaupasta suklaapatukkaa, toisinaan pelkkä hymy saa sisällä läikkymään. Noh, eipähän voi kyllästyä kun koskaan et tiiä, mitä toiselta voi oottaa! :)

 - All you need is love -