Paljon on tapahtunu sen jälkeen kun oon viimeks kirjottanu (aikaa on kulunu yli puol vuotta, joten ei ihmekään). Lyhyesti tiivistettynä voisin kertoa elämästäni näin: pääsin opiskelemaan humakkiin sille alalle mille toivoinkin (olin toisella varasijalla, mutta pääsin silti vaikka hakijoita oli yli 150!). Alotin opinnot syyskuussa, ja koulu on maistunut erittäin hyvältä! Oon saanu paljon uusia kavereita ja tuttavuuksia, ja itsetunto on sen takia kohonnut huimasti. Saan paljon luokkalaisilta kehuja ja samalla myös rakentavaa palautetta, enkä ota asioita enää niin raskaasti. Koulu on ollu aika helppoa- meillä on perjantait itsenäistä työskentelyä ja hommia tuntuu tulevan kotiin vähän. Joillakin tunneilla turhauttaa istua, kun oon samoja asioita käyny jo aiemmin ammattikoulussa. Toisaalta meillä on vielä tän vuoden puolella tiedossa monia projekteja ja harjotteluita, joten saas nyt nähä miltä tää tuntuu kuukauden kahden päästä.

Lisäksi meillä kotona eletään vähän kummallista vaihetta. Miehekkeeni ei oikein tiedä mitä haluaa tulevaisuudelta, ja onko miun mahdollista olla niissä suunnitelmissa mukana. Hän ei ole aivan varma mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä, ja onko teku kuitenkaan se oma juttu. Samalla hän haluaisi matkustella ja tutkia maailmaa. Ite oon aivan rakastunut nykyiseen kotikaupunkiin, enkä vois kuvitellakaan asuvani ulkomailla. Matkustella voisin kylläkin, mutta ulkomaille muuttoa en halua edes ajatella. Joten, kuten arvata saattaa, meidän välit on aika kireet toisinaan. Tuntuu välillä, etten oo toiselle tarpeeksi riittävä ja ihana, koska ite ajattelen asian näin: jos oikeesti (tarkotan kanssa oikeesti) rakastaa jotakuta, niin silloin haluaa sen ihmisen mukaan omaan elämäänsä, nyt ja jatkossa. Joten eikö silloin joitakin omia haaveita joudu laittamaan syrjään ja keskittyä mieluummin siihen, mitä kaikkea ihanaa voi tehdä yhdessä muttei yksin? Mies sanoo myös, että pelkää jäävänsä jostain paitsi, jos on miun kanssa pitempään, kun nuoriahan me vielä ollaan. 

Miehen "ilmotus" tuli siinä mielessä huonoon paikkaan, että kerrankin kun miusta asiat oli hyvällä tolalla (sain koulupaikan, itsetunto kasvoi ja kasvaa edelleen, oon saanu kavereita ja miehellekkin on jääny enemmän omaa aikaa) ja vakavissani ajattelin jo vieväni meiän suhteen uudelle tasolle, mies paukauttaa tollasen asian vasten kasvoja. Ihan ku märkä ja likanen tiskirätti vasten nauravia kasvoja. Miu maailma romahti hetkeks. Olin valmis jo muuttamaan vanhempien nurkkiin ja jättämään koko savon ja miehen taakseni, mutta rauhotuttuani tajusin, että en voi paeta tätä tilannetta ja ongelmaa. Etenkin kun mies osaa edelleen olla hellä, rakastava ja kiltti (vaikkei aina ostaiskaan suklaata kaupasta) ja meillä on paljon hyviä hetkiä. Joten päätin siis ottaa itteäni niskasta kiinni ja ensimmäistä kertaa elämässä olla pakenematta- kattoa mitä tulevaisuus tuo. 

En tiiä oliko sekään loppujen lopuks hyvä asia, koska nykyään elän jatkuvassa epävarmuudessa sen suhteen ollaanko yhessä viiden vuoden päästä, ens kesänä tai joulun jälkeen. Epävarmuus on yks niistä asioista, joita en vaan kestä. Elin ite niin pitkään epävarmana kaikesta, etenkin itestäni, että koko sana inhottaa ja tuo mieleen vain menneet. Välillä miuta suoraan sanottuna kuvottaa kattoa miestäni, kun se kamppailee epävarmuuden kanssa. Se oli pitkään huippukunnossa (extreme urheilulaji vaati sitä), mutta onnettomuuksien vuoks se ei pysty enää harrastamaan rakastamaansa lajia täysillä, ja kuntokin on huonontunu. Miuta se ei haittaa laisinkaan, koska joka tapauksessa miun mies on komee ja seksikäs. Kai jotenkin se kunnon heikentyminen sai miehen miettimään asioita uudella tavalla. Jos hän on aina siihen mennessä ollut se sporttinen kaveriporukasta, niin mikä hän nyt sitten on? 

Ymmärrän miestäni älyttömän hyvin omien koripallokokemusteni jälkeen, joten en tässä siis morkkaa häntä, vaan kerron yleisesti miten itse koen asiat. Miusta se on jotenkin vaan niin älytöntä ja turhaa, kun hän on edelleen se sama ihana ihminen kehen rakastuin, vaikka kunto onkin heikompi. Ehkä se johtuu vaan siitä, että en ihastunut kuntoilevaan mieheen, vaan häneen koko pakettina. Hän on silmissäni edelleen yhtä ihana ja koukuttava kuin ensimmäisen kerran tavatessamme.

Eli joka tapauksessa, paljon on sattunut sekä hyvää että huonompaa. Silti tällä hetkellä oon pääosin tyytyväinen elämääni- on kavereita joiden kanssa hengailla, uusia pelejä joita pelata (Sims 4!) ja paljon uutta opittavaa milloin mistäkin. Oon päättäny yrittää katsoa asioita eri kannoilta- nähdä ne positiiviset puolet hikisukissa ja kaikessa epävarmuudessa. Loppujen lopuksi, elämä on matka, ei määränpää.

 

~When life gives you lemons- make lemonade~

 

20131124_063720-normal.jpg

Kuva otettu viime vuonna suunnilleen samoihin aikoihin.