Tänään on ollut jostain kumman syystä mietiskelevä fiilis koko päivän. Kun käytiin päivällä kiertelemässä kaupungin tutut kaupat läpi (joissa en ollut käynyt muutamaan kuukauteen), huomasin itseni hämmästelemästä sitä, miten lyhyessäkin ajassa kaikki muuttuu. Ja jo useampana kertana vieraillessani täällä, omassa syntymäkaupungissani, oon ihmetellyt sitä, miten pieneltä ja joskus täysin vieraalta kaikki tuntuu, ja samalla miten moni asia tuntuu edelleen tutulta ja turvalliselta. En yleensä liiku täällä missään yksin tai käy keskustassa, sillä en halua törmätä tuttuihin ihmisiin, jotka muistuttaisivat siitä, millaista elämää elin täällä ollessa.

    Oon muuttunut ihmisenä todella paljon niistä ajoista, jolloin elin täällä, ja oon siitä ylpeä. Jokainen huonokin asia menneisyydessä on muokannut miuta ja tehny miusta tälläsen. Mutta silti on paljon muistoja, joita en halua joutua muistelemaan, joten pysyn mieluummin omissa oloissani tai perheen parissa. Muutaman kerran törmätessäni entisiin tuttuihin täällä, oon joutunut huomaamaan, ettei kyseinen henkilö enää tunnista miuta, ja joskus se on helpottavaa, joskus harmillista. Oon myös koittanut miettiä, mistä se johtuu, mutta koska en oo saanut täysin tyydyttävää vastausta itse pääteltyä, oon jättänyt pohdiskelun sikseen.

    Kun kiertelin kauppoja ja etsin Sormusten herrojen pidennettyjä versioita ja kaikkea muuta kiinnostavaa, kiinnitin myös huomiota siihen, miten muut ihmiset miuta kattoi. Okei, olin ehkä vähän kummallisesti pukeutunut (kengät oli mallia möhköfantti, isot, karvaiset ja pörröiset, takki oli mallia Pikku Myy ja nopeasti nutturalle kuritettu punertava tukka), mutta miusta silti näytin söpöltä ja keliin varustautuneelta. Silti kumma kyllä, sain monilta paheksuvia katseita, ikään kuin olisin kulkenut kaupassa pelkissä narubikineissä tai vaatteet olisivat jollain tavalla loukkaavia (täynnä haistatteluja tai vähäpukeisia naisia). Tämä taas pisti mietityttämään, että pitääkö nykyään tosiaan olla edustava ja mallin mukainen kaiken aikaa? Teinit kattelivat hihittäen ja pilkaten, mutta mie vähät välitin- kuljin käytävillä laulaen ja välillä tanssahtaenkin ja hyräilin omia juttujani- ja siitäkös ne vasta riemastui. Toljottelivat suu auki järkyttyneinä: "miten toi kehtaa? Ihan kahjo..". Itse vaan hymyilin tyytyväisenä ja olin oma itteni.

    Nykyään osaan jo olla välittämättä (etenkin teinien) mielipiteistä ja halveksuvista katseista, mutta kyllä silloin tällöin tuumin, mitä oman ikäiset ajattelee ja voiko miun käytös ja pukeutuminen olla yks syy siihen, miksi saan huonosti kavereita. Mutta toisaalta, niin kauan kun ite oon tyytyväinen itteeni, arvostelijat saa painua kuuseen.

    Aiheesta toiseen: miun lävistys- ja tatuointikuume senkun kasvaa. Tällä hetkellä miulla on olemassa jo napa- ja huulikoru + korvikset, mutta kovasti haluaisin lisää! Smiley vois olla seuraava tulokas ja ehkä jossain vaiheessa korvaan voisi hankkia täydennystä. Ekaks tatuoinniks haluaisin korvan taakse kaksi pientä sydäntä ja joskus myöhemmässä vaiheessa oikeaan lapaluuhun Afroditen ja vasempaan lapaluuhun Cupidon kreikkalaistyyliin viitaten tehtynä. Jos vaan olis sitä rahaa, menisin heti lävistäjälle ja tatuoijalle, ja varaisin ajan sekä smileyyn että pikku sydämiin.

    Raha. Ärsyttävän hallitseva asia nykyään. Ilman rahaa ei voi tehä oikein mitään. Kaikki maksaa. Ja eniten ärsyttää se, että just kun aloin tottua siihen, että palkka tulee kaks kertaa kuussa, eikä tartte pahemmin kattoa mitä ostaa- jään työttömäks ja rahaa ei tuu mistään, tai ei ainakaan kunnes tukiasiat on selvillä. Nyt pitää harkita tarkkaan onko rahaa ees pieneen lakristipatukkaan, jonka ois voinu viikonlopun kunniaksi nauttia. Noh, onneks täällä vanhemmilla ollessa ei tarvii hirveesti rahaa kuluttaa, mutta siltihän se ärsyttää, kun tuntuu ettet voi elää kunnolla ja huoletta.

    Kauhee ikävä jo kotiin miehekkeen kainaloon, etenkin näin iltaisin kun sänky tuntuu tajuttoman isolta. Oon tottunut nukkumaan sellasella 15-30cm alueella miehen ja seinän välissä lytyssä, joten kokonainen sänky itellä tuntuu mielettömältä. Ekat kaks yötä oli ihania, kun oli omaa tilaa ja pysty nukkuu just kun haluaa, mutta nyt sänky tuntuu vaan ahdistavalta. Ehkä kehitän tohon sängyn toiselle puolelle jonkin tyynyistä ja peitoista kyhätyn hommelin, ettei olis niin yksinäinen olo. Jos kestäisin vielä tiistaihin tai keskiviikkoon asti ja lähtisin sitten kotia kohti. Kuitenkaan kun ei oo mitään tietoa, millon seuraavan kerran on mahollisuus tulla käymään täällä.

- Se mikä ei tapa, satuttaa. Ja lopulta ehkä vahvistaa -