Tänään kävi sukulaisia ja tuttuja juhlistamassa siskon synttäreitä. Kaikkia oli kiva nähdä taas, kun harvoin tulee nähtyä, mutta silti en voinu mitään sille yksinäisyyden tunteelle, joka tuntui inhottavasti luissa ja ytimissä vaikka ympärillä oli paljon porukkaa. Kaipasin kultaa viereen, jotten yksin joutuisi kiusallisten kysymysten keskelle selittämään sitä, kuinka saamaton oon ja vietän päiväni sohvan nurkassa kattoen Muumeja ja Barbie- elokuvia. Suurin saavutus mitä oon saanu aikaan muutaman viikon aikana on tuhannen palan palapelin aloittaminen ja sen saaminen suunnilleen puoleen väliin. Tähän menessä siihenkin on uponnu noin 38 tuntia aikaa, ja luultavasti uppoaa ainakin saman verran, koska palapeli on mustavalkoinen ja vaikeimmat kohat on vielä kesken.

    Noh, joka tapauksessa niin tietenkin kävi, että jouduin selittelemään ihmisille kuulumisia ja jakamaan turhautumistani (etenkin siitä, miksei mikään oo voinu mennä putkeen sen jälkeen kun muutin savoon). Silti siinä ihmisille selittäessäni tuntui siltä, kuin en olisi oikeutettu valittamaan näistä asioista, sillä "eihän mikään huonoista asioista oo ollu siun ittes aiheuttama". Sehän siinä eniten turhauttaakin, kun en oo ite voinu asioille yhtään mitään. Jos tietäisin, että oon itse aiheuttanut huolet ja murheet, tietäisin myös, että miten jatkossa niiltä voi välttyä. Mutta kaikki mitä elämässä on viime vuosina tapahtunu, on ollu täysin miusta riippumatonta.

    Toisaalta myös ikävien asiotten läpikäyminen porukalla sai miut tajuumaan miten tärkee voi yks ihminen olla miulle- en ois selvinny tähän pisteeseen mitenkään ilman rakkaan tukea ja turvaa. Alkoi ihan hävettämään, kun tajusin miten paljon oon valittanu miehekkeelle turhasta ja joskus suorastaan kerjänny riitaa ja kinastelua tylsän arjen keskelle. Täytyy jotenkin hyvittää kullalle kaikki, kun vaan pääsen takas sen luo.

    Tuli miulle tänään hyväkin mieli, kun muutama sukulainen totesi, että "siehän oot laihtunu ja tukkas on kasvanu nätiks" :) Kyllä kehut aina lämmittää, etenkin kun sen verta harvoin niitä saan. Välillä sitä kyllä itekkin ihmettelee, miten paljon vartalo voi muuttua lyhyessäkin ajassa. Ite oon saanu vyötäisiltä n. 10cm lähtemään puolen vuoden ajalla, vaikken tosiaan oo ees yrittäny. Ja sit jos vertaa pitemmällä aikavälillä, oon yläasteen ajoista muuttunu tosi huimasti (kuten varmaan jokainen), mutta vanhoja koulukuvia katellessa totesin, että en ois yläasteella uskonu näyttäväni tältä.

    Näin viimeyönä ihan kamalaa painajaista, missä koko maailma tuhoutu ja kaikki juoksi räjähdyksiä ja vettä ja maan halkeilua pakoon, ja koitti päästä epätoivosesti turvaan jonnekkin. Uni oli niin ahistava, et heräsin hengästyneenä aamulla.

Paistaa se päivä silloin tällöin risukasaankin. Ehkä siitä pitäis tulla miun uusi motto?