Oon nyt ollut muutaman päivän ajan erossa omasta "normaalista" elämästä, kun tulin pitkästä aikaa vanhempieni luo etelään juhlistamaan siskon synttäreitä ja viettämään muutenkin harvinaista laatuaikaa pikkuveljen ja muun perheen parissa- heitä kun edelleen näen ehkä kerran kaksi parin kuukauden aikana välimatkan (ja törkeen kalliiden junalippujen) takia. Lautapelit, vhs:t ja videopelit on ollu kovassa suosiossa muutaman päivän ajan, ja eiköhän ne jatkossakin kaiveta vintin nurkista pölyyntymästä, tosin tuleva viikonloppu menee pääosin siskon juhlien järjestelyissä ja vietossa.

    Pikkusiskon täyttäessä vuosia, oma ikäkriisi kasvaa. Oon potenut sellasta jo muutaman vuoden ajan. Oon kuitenki jo yli kahdenkymmenen ja tuntuu etten mitään oo elämässäni saanu aikasiks. Yhestä koulusta oon valmistunu peruskoulun jälkeen ja aivan ihana mies löytynyt elämään, mutta tuntuu, että silti en oo saavuttanut mitään, mitä olin odottanut tähän ikään mennessä saavuttavani. Ehkä myös pitempi aika erossa miehekkeestä saa ajatukset juoksemaan nopeammin. Ollaanhan me ennenkin oltu erossa pitempiä jaksoja, mutta viime aikoina on tuntunu, että se 8 tuntiakin, minkä mieheke viettää koulussa, on ikuisuus ja talon seinät alkaa kaatua päälle. Aina sen 8 tunnin jälkeen haluaisin vaan pitää miehekkeen itelläni, kainalossa, tukena ja turvana ja antamassa lohtua, mutta tottakai mies haluaa myös aikaa itelleen ja kavereiden kanssa olemiseen, mihin se on oikeutettukin, joten aika usein jään koulupäivien jälkeenkin tunniksi tai useammaksi yksin katsomaan miljoonatta kertaa muumeja tai uusintoja huonoista telkkarisarjoista, kun en muutakaan keksi. Jos olisi rahaa, mielelläni harrastaisin jotain, vaikkapa teatteria tai afrotanssia, ja lähtisin ulos mieluummin, mutta koska ei oo rahaa eikä oikein kavereitakaan suht uuden paikkakunnan takia, helpostii painautuu sohvan nurkkaan ja vaipuu taas omiin ajatuksiinsa, joita on koittanut peitellä ja estellä koko päivän.

     On se kummallista, miten nyt, kun vihdoin pääsin kaikista miehen ärsyttävyyksistä, muutaman päivän lomalle, antaisin mitä vaan, että pääsisin takas kotiin, vaikkei siellä miehen lisäks muita kiinnostavia asioita tai velvollisuuksia ootakaan. Jotenkin oon kuitenkin jo tottunut siihen tekemättömänä olemiseen ja sukista valittamiseen, että tällänen tietynlainen vapaus tuntuu oudolta- melkein ahdistavalta. Silti aion kestää tämän "oman rauhan", "vapauden" tai "lomailun", miksi sitä nyt haluaakaan sanoa, kunnialla loppuun asti, niin ehkä opin itestäni lisää ja saan lisää voimaa tylsyyden keskelle, tai ehkä jopa opin arvostamaan omaa tylsyyttäni enemmän. Lohduttavaa tässä on se, että tiedän myös miehekkeen ikävöivän miuta, vaikka välillä jaksankin jankuttaa asioista ja kerjätä huomiota väärinä aikoina.

     Oon myös täällä ollessani nähnyt normaalia enemmän unia, joista kaikkia en jaksa ruveta selittämään, mutta esimerkiksi viime yönä näin unta joka sai taas miettimään sitä, miten paljon kaipaankaan romantikkaa elämääni- sellaista kun hyvin harvoin on oikeasti tapahtunut omalle kohdalle. Kuulostaa kliseiseltä, mutta unessa makasin kesäisellä kukkapellolla ja tuuli helli kasvoja ja hiuksia, pilvet lipuivat hitaasti taivaalla ja jostain kaukaa kantautui puron ääni. Unessa katselin pilviä ja koitin muodostaa niistä kuvioita, kunnes lopulta nukahdin pellolle. Unessa heräsin siihen, että taivas olli täynnä miljoonia tuikkivia tähtiä ja iltakosteus oli laskeutunut kasveille. Nousin ylös ja huomasin, että maahan oli tehty polku kynttilöistä. Lähdin seuraamaan kynttiläpolkua ja pian se johtikin puron rantaan, jossa oli pieni pyöreä pöytä, jonka päällä oli valkoinen pöytäliina, kynttilöitä ja ruusuja. Pöydän ääressä oli tuolit kahdelle hengelle. Yhtäkkiä joku seisoi takanani ja laittoi kädet silmilleni: "arvaa kuka?". Tiesin heti, että miehenihän se siinä. Hän suuteli minua olkapäälle ja johdatti pöydän ääreen, nosti esiin kuohuviinin, mansikoita ja kermavaahdon ja lopuksi lauloi minulle tekemänsä laulun. Itkin onnesta ja menin halaamaan miestäni. Tässä kohtaa heräsin ja tajusin, että poskellani oli pieniä kyyneleitä- olin itkenyt oikeesti.

    Silloin tällöin mietin, löydänköhän itelleni ketään, joka voisi täysin tyydyttää miun romantiikan ja hellyyden kaipuun. Tähän mennessä en oo ketään sellaista löytänyt, joten oon usein tyytynyt siihen mitä saan ja unohtanut osan itestäni. Oon keskittynyt muihin tärkeimpiin asioihin, kuten arjen sujuvuuteen, luottamukseen ja huumorintajuun, joita ilman en voisi elää parisuhteessa. Romantiikka ja hellyys on vaan plussaa kaiken muun päälle. Osaa nykyinen miehekkeenikin olla romanttinen ja hellä (ja hyvin osaakin kun siihen ryhtyy), mutta tuntuu, että silti itse kaipaisin niitä vähintään tuplasti enemmän, kuin mitä nyt saan. Tiedän myös sen, että jos saisin hellyyttä ja romantiikka niin paljon kun haluaisin, tulisin luultavasti kyllästymään siihen jossain vaiheessa, mutta silti, toivoisin että edes kerran voisin sanoa rehellisesti olevani tyytyväinen hellyyden ja romantiikan määrään. Haluaisin edes kerran tuntea oloni palvotuksi ja (kliseistä taasen) prinsessaksi.

  Noh, toisaalta, elämässä on se ihana puoli, että koskaan et tiedä mitä huominen tuo. Miun huominen koostuu luultavasti edelleen hikisukista, vaahtokarkeista ja vaaleanpunaisista pilvistä uneksimisesta, mutta eihän sitä tiedä- pakko jonkin on joskus muututtava, eikö? :)